Aluksi voisin kai jotain kertoa meistä, meidän perheestä. Meitä on perheessä 6 : mies , minä ja 4 lasta. Ja muutama "karvainen " ystäväkin löytyy talostamme. Itse olen alle 30 vuotias, mies on kohta 30 ja lapsemme ovat alle kouluikäisiä, poika ja kolme tyttöä . Vilskettä ja vilinää siis riittää.

  Tämän blogin tarkoitus on tuoda jonkinlaista lohtua itselle ja erilaisia näkökantoja tähän pirulliseen sairauteen, nimeltä SYÖPÄ ja tähän tilanteeseen mikä perheessämme nyt on. Tämä saattaa sisältää välillä itkua ja valitusta , mikä kai ei tässä tilanteessa ole epänormaalia ja välillä varmasti ihaniakin pieniä arjen iloja, sen aika näyttää mitä tämä pitää sisällään, toivottavasti kuitenkin ihaniakin ja iloisia asioita.

  Avomiehelläni on siis imusolmukesyöpä. Tästä tämä"tarina" alkaa: Mieheni  valitteli jo viime vuoden (2006) loppusyksystä kipeää polveaan. Hän harrastaa jääkiekkoa ja sitä ajateltiin, että kyseessä on varmaankin  rasitusvamma/kipu ja häneen pistettiin milloin mitäkin kipulääkettä ja annettiin erilaisia tabletteja uskoen, että niillä se paranee. Vaan kuinka kävikään, polvi vihoitteli koko kauden , mutta mies hampaat irvessä "taisteli" kauden läpi, "toisella jallalla potkien", niinkuin hän sen sanoo.Kauden loputtua kipu senkun jatkui ja mies joutui sitten kuvaksiin polvestaan, sitten se päivä tuli, hän tuli tavalliseen tapaansa kotiin ruokatunnille puolen päivän aikaan, hän oli edellisen viikon perjantaina käynyt polven kuvaksissa ja sinä päivänä (maanantaina) hän sai tietää mikä siellä polvessa kipuilee. Minä olin kahden nuorimmaisen lapsen kanssa olohuoneessa  kun hän tuli . Kysyin , että joko sieltä on soitettu tuloksista ja hän alkoi kertomaan, että kyllä on soitettu ja että polvessa on kierukka revennyt ja että sieltä löytyi kasvain. Silloin minä romahdin, laitoin kädet korville ja aloin hokea "älä älä älä , sä et voi sanoa noin, ei siellä voi olla", kyyneleet valuivat pitkin poskiani, miehelläkin alkoi kyyneleet valumaan . Minä hölmö en edes osannut mennä halaamaan vaan olin vaan siinä sohvalla ja itkin , en oikein muista tuosta hetkestä enempää. Tämä päivä oli siis maanantai 19.3.2007. Mies sitten alkoi siinä syömään ja lähti takas töihin.

  Siitä päivästä , kun saimme tietää, että polvessa on kasvain, minä olin todella masentunut ja peloissani ensimmäiset viikot, en meinannut pystyä tekemään juuri mitään, ahdisti ja pelotti niin paljon. Päässä pyöri kaikenlaiset pelottavat ajatukset, onko se syöpää , kuoleeko mies jne. Mies otti asian tyylilleen rauhallisesti, tottakai häntäkin pelotti, mutta hän kätki sen pelon ja näin jälkeen päin, noloa kertoa, mutta hän "joutui" minua tukemaan todella, vaikka enhän minä ollut sairastunut. Minunhan se olisi pitänyt olla tuki tuossa tilanteessa, mutta minkä minä voin kun olin itsekkin niin peloissani miehestä.

  Siitä alkoi sitten se epätietoisuuden aika, mies kävi tutkimuksissa ja kaikenlaisissa kuvaksissa, onneksi kasvaimia ei löytynyt muualta, mutta vieläkään eivät lääkärit osanneet sanoa mikä se on, epäilivät kyllä, että kyseessä olisi joku hyvänlaatuinen kasvain. Ja siihen ajatukseen mekin "turvauduttiin", vaikka mielessä oli koko ajan, että mitä jos se on sitä, syöpää. Tosin mies ei sitä asiaa halunnut ajatella, mikä on tietenkin ymmärrettävää, mutta minulla tuli epäilys siinä vaiheessa kun tuloksia tuli kokeista ja sitten lääkäri sanoi , että enään on jäljellä kaksi vaihtoehtoa, joko se on jokin todella harvinainen kasvain tai sitten imusolmukesyöpä. Ja sitä se sitten oli. Olin kävelemässä nuorimmaisten lasten ja koiran kanssa kun mies soitti tuloksista, hän oli töissä silloin. Hän sanoi ne sanat, joihin olinkin jo jollain tapaa varautunut. Mies kuulosti todella rauhalliselta puhelimessa, minä olin aluksi niin shokissa kai, olin myös todella rauhallinen , kunnes itku alkoi, ja sitä sitten tuli. Tuostakaan hetkestä en kauheasti muista, mitä mies sanoi ja mitä minä hänelle sanoin siinä puhelimessa. Sanoin hänelle , että sinä voit tulla kotiin ja  ettei hänen tarvi olla töissä , että kyllä varmasti hänen pomonsa ymmärtää . Minä meinasin kääntyä pois ja lähteä kotiin, mutta ajattelin jotenkin että ei se syöpä sillä parane , että minä olen kotona itkemässä, että kävelen tämän lenkin nyt loppuun ja menen sitten kotiin . Kai pelkäsin , että romahdan täysin siellä kotona, en tiedä. siinä lenkin aikana soitin äidilleni , parille ystävälleni ja miehelle, kysyin onko hän kotona ja miten voi, oli kauhea hätä, miten mies jaksaa. Tuo päivä oli 25.4.2007. Toisaalta tuo oli helpottavaa, että nyt tiedettiin mitä vastaan taistellaan, se epätietoisuus oli oikeasti viemässä järjen päästä, mutta onneksi lapset pitivät koko ajan liikkellä.

  Nyt taidan lähteä nukkumaan tuon minun rakkaan viereen. Jatkan toinen päivä tätä, pahoittelen kirjoitusvirheitä ja kaikkia kieliopillisia virheitä.

  Hyvää yötä ja kauniita unia, pitäkää toisianne hyvänä !