Nyt se sitten tapahtui, siis ei mitään maata järisyttävää, muta nyt sen jo "huomaa". Eli siis mies tuli luokse ja katsoi minua ja näytti päätään, ja kyllä hiuksia oli lähtenyt, kalju kohta , aika isokin oli tullut päähän. Miestä nauratti, toki olihan se vähän "oudon" hassun näköinen kun sellainen läntti päässä, mutta itse en tiennyt itkeäkkö vai nauraa, vaikka kyllä hieman naurahdin, en tiedä oliko se jotenkin sellainen pelkonaurahdus, voiko noin sanoa?!? Mutta kyyneleet meinasi nousta silmiin...niin kuin nyttenkin kun kirjoitan.. Nyt huomaa , että todella miehellä on syöpä, eikö tää olis voinut olla vain jotain pahaa unta, josta joku herättäisi ja sanois kaiken olevan hyvin ja sen olleen pelkkää  unta ja halaisi. Ajeltiin miehen pää kaljuksi, mies halusi ja minunkin mielestä se näyttää nyt paremmalta , ihanan näköinen mies on aina , karvoilla tai ilman . Ja ei tuo hiusten lähtö ole mitään " kauheata" , karvoista viis kun mies saadaan kuntoon, toivottavasti käy niin, ja ainakin todella hyvät ennusteet on tässä syövässä. Mies siis sairastaa samaa syöpää kuin mikä Saku koivulla oli, non hodginin lymfoomaa (osasinkohan kirjoittaa tuon oikein).

  Miehellä on ensimmäinen kerta solumyrkkyhoitoa takana , se oli noin kolme viikkoa sitten, mies oli silloin sairaalassa keskiviikosta lauantaihin. Kävimme lasten kanssa ja äitini kanssa miestä katsomassa siellä, sairaala on onneksi aivan tuossa 30 kilometrin päässä ja sinne on todella helppo ajaa, jopa minä uskalsin lähteä köröttelemään sinne lasten kanssa, kaikkien 4:n. Minulla on mitä ilmeisimmin paniikkihäiriö, tai minä hölmö en ole siitä käynyt ikinä lääkärissä, kai koen jotain häpeää siitä, tiedän, aivan turhaa. Tämän vuoden alusta asti paniikkikohtauksia on ollut aika lailla, ja onhan tämä vuosi ollutkin rankka, meille syntyi reilu vuosi sitten kaksostytöt ja elämä on ollut aika hektistä, vähiä yöunia jne ja nyt tämä.

  Mies kävi tänään aamulla verikokeissa, joista nähdään miten solumyrkyt ovat tehonneet ja voidaanko antaa ensi viikolla solymyrkkyä lisää, minä en osaa noista kokeista ja tutkimuksista  kirjoittaa , kun en niitä edes ymmärrä, pahoittelen. Mutta siis ensi maanantaina olisi taas uusi satsi tulossa, ensimmäisellä kerralla solumyrkyn anto kesti monta tuntia, olisko ollut noin 5 tuntia. Tällä kertaa se tapahtuu kai parissa tunnissa. Isäpuoleni lähtee kuskiksi miehelle, kun ei tiedä missä kunnossa mies sen hoidon jälkeen on. Minäkin olisin halunnut lähteä , mutta en viitsisi ottaa lapsia sinne mukaan , kun tylsistyvät vain siellä.

  Mies on voinut ihan hyvin ilman pahempia pahoinvointeja ja väsymystä, kyllä häntä hengästyttää enemmän kuin ennen ja väsyttääkin normaalia enemmän, mutta ei mitenkään "paljon". Hän itse onkin sanonut , että on hieman outoa tajuta olevansa sairas , kun siltä ei tunnu. Ja minunkin on vaikea sitä tajuta, paitsi tänään kun hiuksia oli lähtenyt, se "herätti" että tämä todella on totta.

  Olen huomannut itsestäni , että mielialat heittelee laidasta laitaan, välillä todella hyvä olla ja yhtäkkiä todella itkettävä,masentava,pelokas olo ja ennen kaikkea vihainen tälle syövälle. Mieskin ja lapset ovat saaneet sen "tuntea", mutta kyllä aina olen pyytänyt äksyilyjäni anteeksi ja selittänyt lapsille että äidillä on paha mieli. välillä tekisi mieli vaan huutaa  "miksi meille piti käydä näin" , huutaa niin paljon kuin ääntä lähtee ja itkeä "silmät päästään", toivoen, että se taas helpottaisi hetkeksi oloa, mutta tämä nyt on tätä, kiukkuaminen ei tätä miksikään muuta , se on otettava mitä eteen tulee, eikös se niin mene.

  Itkettää, taustalla soi ti-ti nallen ihana laulu, en nyt muista nimeä, enkä "jaksa" tästä takamustani nostaa katsoakseni mikä laulun nimi on. Mutta se kertoo kaloista, jotka haluvat mennä yöllä tähtitaivaalle.Aivan ihania lauluja tuossa levyllä on, hieman noloa, kun äiti "poraa" kun lasten kanssa katsotaan sitä, mutta herkkis mikä herkkis.

  Nyt lähden tekemään tälle konkkaronkalle ruokaa, uunissa lohkoperunoita, jauhelihapihvejä ja kanttarellikastiketta (pussi sellaista).

  Hyvää viikonloppua jokaiselle ! Ja muistetaan iloita niistä pienistäkin arjen iloista! (tuon jos muistaisi itsekkin aina)

 *vilkuttaa*