Luin tuossa juuri erästä syöpää sairastavan blogia ja minulle tuli jotenkin todella itkettävä , surullinen olo. Kun luin hänen ajatuksiaan ja tuntojaan, aloin miettimään onko minusta tarpeeksi tukea miehelle, osaanko olla "oikein" , osaanko olla niin, että hän uskoo kuinka hänestä välitän ja rakastan. Osaanko näyttää hänelle rakkauden. Osaanko antaa hänelle tilaa.Välillä tuntuu ettei minusta ole tähän, en minä osaa olla tukena, tuntuu että tukehdutan miehen jatkuvalla puheella ja voinnin kyselemisellä. Mies kyllä sanoo, että en "tukehduta", mutta eihän hän sitä suoraan minulle sanoisi, tunnen hänet sen verran hyvin. Minua suututtaa, itkettää, miksi tässä piti näin käydä , eikö kaikki olisi voinut olla niinkuin ennen. Mutta kai tällä kaikella on oma tarkoituksensa.

  Mielialat heittelee ilosta masennukseen ja  ahdistuksesta hyvään oloon. Juuri kun huomaa , että on todella hyvä olo tai rauhallinen olo niin sitten tuleekin taas ahdistava olo. Välillä on niin tyhjä olo, sitä vaan tekee asiat kuin kone, toki lasten höpsötyksille nauraa ja sen sellaista, mutta päällisin puolin "ontto" olo. Päivät vaihtuu, sitä jännittää miten seuraava hoitokerta menee, tuleeko miehelle tulehduksia ja sitten joutuu sairaalaan sisälle, mitä jos mies masentuu miten saan hänet pysymään elämän"langassa" kiinni, tiedänkö edes mitä hän oikeasti mielessään ajattelee vai haluaako hän vain minun luulevan, että hän voi henkisesti "hyvin".

  Miestä väsyttää nyt kovasti, tuolla hän köllöttelee ja katsoo tennistä. Kunpa voisin ottaa tuon pirulaisen (syövän) hänestä pois , se olisi lottovoitto!

  Tämä meni nyt aivan ruikutukseksi. Eräs ihminen ihmetteli  miten minä voin olla ahdistunut, eihän minun itäsi olla , koska eihän syöpä ole minussa. Minun pitäisi jaksaa olla vahva ja tukena. Vedin tuosta pienoisen herneen nenääni, miten hän voi noin sanoa, eikö hän tajua, että tämä koskettaa meidän koko perhettä! En sitten sanonut mitään , koitin vaihtaa puheenaihetta, en jaksanut alkaa "jauhamaan" tästä asiasta, kun kerran hän oli sitä mieltä.